Seija laurila

Seija Laurila muistelee maitotonkkakeräilyn aikaa Taivalkoskella

Maitotonkka on monelle nykyään vain mennyttä maalaisromantiikkaa tai arvokas keräilykohde. Kovin moni ei enää muista tai osaa kuvitellakaan aikaa, jona maitotonkat odottivat kylätien varressa maitolaiturilla maitoautoa. Taivalkoskelainen Seija Laurila muistaa vielä hyvin 1970-luvulla päättyneen maitotonkkakeräilyn ajat.

Maitotonkat, maitokärryt ja maitolaiturit ovat pala maidonkeräilyn arvokasta historiaa

Maitotonkka, pystö, pääläri tai hinkki, siis maitotonkka, on teräksestä tai alumiinista valmistettu kannellinen astia, jota ei nykyään juuri tapaa kuin koriste-esineenä tai uusiokäytössä jossakin aivan muussa kuin maidonkeräilyssä.

Taivalkoskelainen Seija Laurila muistaa vielä hyvin ajat, jolloin maito lypsettiin navetassa käsin sankkoihin ja siivilöitiin tonkkiin, jotka jäähdytettiin, lastattiin maitokärryyn ja kuljetettiin maitolaiturille odottamaan maitoautoa. Nykyään niin maitotonkat, maitokärryt kuin maitolaituritkin ovat maidonkeräilyssä historiaa, vaikkakin näille kaikille on kaikeksi onneksi löytynyt aivan uudenlaista käyttöä. Tärkeä pala maidonkeräilyn historiaa tulee näin säilytettyä jälkipolville. Seija Laurila iloitsee, että heillä lapsuudenaikaiset maitokärryt ovat edelleen käytössä.

Maitolaiturin yhteydessä oli monessa paikassa myös postilaatikot.

- Muistan hyvin, kun lapsena menin joskus siskoni kanssa maitolaiturin sisälle koppiin odottamaan postiauton tuloa. Viimein kuulimme postiauton äänen matkan takaa, ja kun auto lähestyi, odotimme jännittyneinä, milloin postikäärö jysähtää laatikkoon postipojan heittäessä sen, muistelee Seija Laurila.

Kylän tilojen lehmät saapuivat vapailta metsälaitumilta itsenäisesti iltalypsylle

Seija Laurila on asunut Taivalkoskella Koviovaaran tilalla syntymästään asti. Seija Laurilan isä, valtion leivissä työnjohtajana työskennellyt metsänvartija, osti vaimonsa kanssa vanhan metsänvartijan tilan 1940-luvun loppupuolella. Seija Laurila oli vain 6-vuotias pikkutyttö, kun hän yhdessä 16-vuotiaan isoveljensä apuna alkoi osallistua tilan silloisen kuuden lehmän hoitoon ja lypsyyn.

Kesällä kaikkien tilojen lehmät laidunsivat vapailla metsälaitumilla. Aamulypsyn jälkeen lehmät vietiin päiväksi syömään 2,5 kilometrin päässä kotoa sijaitsevalle metsälaitumelle.

- Meitä oli aina kaksi siskoa viemässä lehmiä tietä pitkin. Lehmät osasivat kävellä hyvin jonossa kellokaslehmän jäljessä tien reunaa. Silloin ei ollut tiloilla vielä aidattuja laitumia. Sen sijaan pihan ympärillä oli aita, etteivät lehmät päässet pihalle, kertoo Seija Laurila.

- Joskus harvoin sattui, että naapurin lehmä erehtyi menemään väärään porukkaan, mutta kyllä ne yleensä osasivat tulla omaan kotiinsa, naurahtaa Seija Laurila.

Maidon matka navetasta meijeriin maitotonkassa

Maito lypsettiin navetassa käsin sankkoon ja siivilöitiin tonkkaan. Maitotonkat jäähdytettiin betonista valetussa maidonjäähdytysaltaassa karjakeittiön nurkassa. Maitotonkkien jäähdyttäminen vaati paljon työtä tuohon aikaan.

- Jäähdytysaltaan vesi jäähdytettiin kesällä jääpaloilla, jotka oli säilötty talvella sahanpurukasaan. Voitiin myös vaihtaa lämmennyttä vettä kylmään kaivoveteen tai pakastaa vettä astioissa ja käyttää noita jääpaloja jäähdytysaltaassa. Myöhemmin altaaseen saatiin sähköllä toimiva jäähdytyskoneisto.

Käsilypsystä siirryttiin seuraavaan vaiheeseen, kun kehitettiin polttomoottorilla toimiva kannulypsykone, jota seurasivat sähköllä toimiva kannulypsykone ja sitten putkilypsykone.

- Muistan, kuinka isoveljeni taisteli tuon polttomoottorilla toimivan koneen käyntiin saamisessa. Kehitystä on tapahtunut, nykyään onkin sitten jo robotit, pohdiskelee Seija Laurila.

Kurri-Väinön koppiautoa odotettiin maitolaitureilla hartaasti

Maitoa vastaanottava meijeri rakennettiin Taivalkoskelle 1966, samoihin aikoihin kuin Posiollekin. Seija Laurila muistaa, että tonkkien kannet olivat metalliketjulla kiinni, etteivät ne tipahtaneet tonkan tyhjennyksen aikana meijerillä. Kannet olivat tiukat laittaa tonkkaan paikalleen.  

Jäähtyneet maitotonkat lastattiin aamulla maitokärryyn, kuljetettiin tien varteen ja nostettiin korkealle maitolaiturille odottamaan Kurri-Väinön eli Väinö Keräsen koppiauton saapumista. Maitoautoa ajoivat Väinö Keräsen lisäksi myös tämän pojat Olli ja Kullervo.

- Meiltä tonkkia vietiin enimmillään kaksi 40-litraista ja yksi 30-litrainen. Maitotonkkiin piti tarkasti merkitä, mitä Kurri-Väinön haluttiin tuovan meijeriltä paluukuormassa. Vaihtoehtoina olivat joko kurri tai huitu, joka oli kirnupiimän kaltainen suosittu janojuoma varsinkin heinänteon aikaan, kertoo Seija Laurila.

Maidon matka navetasta meijeriin 1960-luvun lopussa - Seija Laurila pääsi 10-vuotiaana Kurri-Väinön matkaan

Seija Laurila muistelee päässeensä mukaan maidonkeräysreissulle noin 10-vuotiaaana.  Kurri-Väinö oli pyytänyt Seijaa mukaan juttukaveriksi, ja toden teolla häntä ei tarvinnut kahdesti käskeä, niin innoissaan oli pieni tyttö moisesta luottamustehtävästä.

- Koppiautossa maitotonkkia oli niin paljon, että niistä osa piti lastata jopa päällekkäin, muistelee Seija Laurila.

Tien varressa maitolaiturilla odottavat maitotonkat nostettiin koppiauton lavalle, ja kun kaikilta maitolaitureilta oli tonkat kerätty, ajettiin kylälle meijerin korkean lastaussillan eteen. Siellä oltiin vastassa ja maito kaadettiin tonkka kerrallaan isoon suppiloon. Tonkat lähtivät meijeriin sisälle täytettäviksi, ja pian ne palautuivat tilojen tekemän tilauksen mukaan joko tyhjinä tai täytettynä kurrilla tai huitulla.

- Tonkissa piti olla maalattuna lähettäjänumero tai lähettäjänumero ja nimi, kumpaakin mallia näkyi tonkissa käytettävän, kertoo Seija Laurila.

Näin samat tonkat palautuivat aina oikealle omistajalle. Tonkat palautettiin iltapäivällä samoille maitolaitureille, joilta ne oli aamulla haettu.

Seija Laurila pitää arvokkaana maitotonkkakeräilyajan tarinoiden välittämistä jälkipolville

Seija Laurilan isän kuoltua vuonna 1978 hän jäi tilanjatkajaksi. Isäntä puuttui, mutta melko pian helluntaitansseista Pudasjärveltä löytyi Timo, rakennusalan mies, joka oli heti valmis isännäksi. Sama isäntä on pysynyt matkassa mukana pian 40 vuotta.

- Tänä kesänä meillä alkoi uudenlainen elämä, kun myimme lehmät pääosin naapuritiloille ja vuokrasimme osan pelloista toiselle viljelijälle. Lehmämme olivat tuotokseltaan hyviä ja hyvin hoidettua laatukarjaa, joten ostaja oli helppo löytää, iloitsee Seija Laurila.

Seija Laurila pitää arvokkaana sitä, että maitotonkkakeräilyn ajoista jää muistoja tallennettavaksi ja tarinoita kerrottavaksi jälkipolville.

- On tässä tullut nähtyä koko maidontuotannon kirjo ja kehitys. Käsinlypsystä maitotonkkaan on aloitettu, nyt monilla tiloilla on robotit, ja imuautot keräävät maidon suurista tilasäiliöistä ja toimittavat jättimäisiin siiloihin, pohdiskelee Seija Laurila.

Teksti: Marja Kares-Oksman